Toka juttu oli etten oikein tiiä mitä pitäs tehdä normokaverin suhteen. En oo jaksanu vastata sille enää viesteihin. Mua on alkanut tympimään se ettei sillä löytynyt kesälomasta yhtä ainutta päivää että ois voinut nähä. Se ei ymmärrä ettei kaverisuhteita voi ylläpitää vain sen omilla ehdoilla.
Mulla on vaan se, että oon aika eristäytynyt ja joskus saan päähäni pinttymyksiä jotka ei ole aina oikein. Mä en ole edes sanonut sille suoraan että tää tympii, koska pelottaa että se vastaa tylysti. Mutta jos en sano mitään, mun pitäs olettaa että se vaan tietäis mistä on kyse? Se on ainoa kaveri mitä mulla on jäljellä mutta mun on vaikea kutsua sitä enää kaveriksi jos nään sen 3 kertaa vuodessa eikä se ikinä itse ehdota nähä. 10 vuotta sitten vielä hengattiin melkein joka viikonloppu, mutta nyt kun sillä on muija siitä ei oo näkyny eikä kuulunut.
Toki mulla on oma osani turmiooni. Oon näyttänyt sille mun mansikkafarmit ja se vihaa sitä, koska se ei suostu tekee mitää laitonta. Se ei tykkää siitä että mä en kunnioita mitään sääntöjä, että olen arvaamaton väärällä tavalla ja että mulla on ihme päähänpinttymiä. Kyllä mä tiedän että mä olen outo mutta mä en tiedä kumpaako tässä syyttää enempi, sitä vai itteäni? Vai teenkö itselleni vaan karhunpalveluksen kun ajattelen että se on vielä kaveri, vaikka tuntuu ettei se täytä ystävyyssuhteessa sen velvotteita. Kyllähän se pahan paikan tullen auttais mutta se menee hätätilanteen piikkiin. Ois kiva kun sillä on niin paljon kaikkea että auttais mua myös elämässä sen suhteen missä mä epäonnistun.
En tiiä. En tiedä mitä mieltä olla. Mä luulen että tässä on paljon tekemistä sen kanssa etten itse ihan ymmärrä kaikkia syitä miksi niitä kavereita ei ole eikä tule olemaan.